Romantiikan pitsireunat

Kun kaksi ihmistä rakastuu, on seurauksena olotila, jonka kaltaista ei ennen ole koettu. Kaikki tuntuu ruusuiselta ja täydelliseltä. On kuin oltaisi aina tunnettu. Ollaan sokeita kaikelle, jota voisi hiukankaan moittia toisessa. Ihmisen suurin tarve – olla rakastettu ja hyväksytty sellaisenaan – täyttyy syvimpiä solukoita myöten, koska emme uskalla vielä näyttää mitään itsestämme, joka jotenkin uhkaisi tätä ainutlaatuista yhteyttä. ”Rakkaus tekee sokeaksi, mutta avioliitto avaa silmät” sanotaan osuvasti.

Arki heittää kohti arvostelemisen tarpeen

Kun romantiikan pitsireunat avioliiton ja parisuhteen edetessä alkavat pikkuhiljaa repeillä, tulee sokeasta rakkaudesta harmaata arkea. Ne asiat, jotka alun perin tuntuivat mielenkiintoisilta ja eksoottisilta tavoilta, alkavat harmittaa ja ärsyttää. Sopuisuus hautautuu arvostelemisen alle. Ihanasti vilkkaasta ja puheliaasta puolisosta tulee jäkättävä ja keskeyttävä taakka. Vaatteensa ja tavaransa ennen niin ihailtavasti paikoilleen asettelevasta kaverista tulee niuhottaja ja pilkkuihin takertuva perfektionisti. Kahvikuppi ei enää kulkeudukaan tiskikoneeseen, pyykit jäävät kasalle makuuhuoneen lattialle. Hellivät suukot, halit ja hyvänhuomenen tervehdykset vaihtuvat kiireisiin tohinoihin tai lasten kanssa taistelemiseen. On revettävä moneen suuntaa ja toinen ”ei koskaan tee mitään”. On tehtävä paljon työtä, jotta perheellä olisi ruokaa ja toinen ei ollenkaan ymmärrä sitä.

Tunne kertoo minusta – on hyvä ymmärtää

Kun joku asia alkaa ärsyttää minua, tuo tunne kertoo vain minusta. Sen on saattanut aiheuttaa tai laukaista toisen tekeminen tai tekemättä jättäminen, mutta tunne kertoo vain viestistä minun sisälläni; minusta ja tarpeestani esimerkiksi tulla arvostetuksi tai saada sanoa oma mielipiteeni. On hyvä ymmärtää, että minun tarpeeni olla rakastettu, hyväksytty, arvostettu tai tarpeeni saada sanoa mielipiteeni ja päättää itse tai kuulua porukkaan, ovat kaikki ihmisen psyykeen perustassa olevia tarpeita. Kun tuota tarvetta loukataan, minussa herää puolustavia tunteita, jotka suojelevat minua. ”Minulla on oikeus, minä tarvitsen, minä haluan, muuten en jaksa!” huutaa sisimpäni, kun ärsyynnyn, suutun tai petyn toisen kanssa.
On hyvä myös tutustua hyvin ja ymmärtää mistä tulen ja miten minusta on tullut tällainen, kuin olen. Samoin on tehtävä puolison suhteen. En voi koskaan oppia suvaitsemaan, puhumattakaan hyväksymisestä, ellen ensin opi tuntemaan ja ymmärtämään. Sukupuun tekeminen ja vanhojen valokuvien katselu ovat hyviä keinoja menneisyyteen tutustumisessa. Nykyisyyttä voi kartoittaa esimerkiksi ”haastattelulla” – mitä sinulle tänään kuuluu, ketkä ovat uusia ystäviäsi, mitä koet työssäsi juuri nyt tai mikä tänään sinua harmittaa tai pelottaa? Vasta kun molemmat saamme olla yksilöitä ja sellaisia, kuin miksi Luoja on meidät tarkoittanut, voimme alkaa hyväksyä toista sellaisena, kuin hän on.

Opettelemme hyväksyntää

Vasta kun ymmärrän, voin oppia hyväksymään. Ensin siedän, sitten suvaitsen ja vasta sitten voin hyväksyä. Vasta hyväksyttyäni toisen ”karvoineen päivineen” voin rakastaa toista sellaisena, kuin hän on. On hyvä kuitenkin muistaa, että hyväksyminen ei välttämättä poista tai edes lievennä harmistuksen tunnetta. Toisen tapa rutata hammastahnatuubi on aina ärsyttävää, vaikka voinkin sydämestäni rakastaa ”tuota hammastahnatuubin ruttaajaa”. Opin myös pikkuhiljaa huomaamaan ja hyväksymään, että minun tavastani poikkeava tapa tehdä jotain ei ole sen huonompi puhumattakaan väärin. Erilaisuus on vain elämän fakta – riemu tai riesa, miten sen kulloinkin jaksaa ottaa.

Kunnioittaminen nostaa päätään

Kun alan työstää hyväksyntääni ja sitä kautta keskittymään asioihin ja ominaisuuksiin, jotka puolisossani ovat luonnostaan mielestäni hyviä, alkaa kunnioituksen siemen itää sisimmässäni. Asenteeni siihen, kiinnitänkö huomioni virheisiin ja siihen mitä puuttuu vai siihen mikä meni hyvin ja oikein ja siihen mitä minulla on, on tahdon valinta. Voin valita valittamisen sijaan ihmettelemisen ja harmittelun sijaan kiitollisuuden. Erityisesti rakastan Keijo Tahkokallion ajatusta, ”Toivo mitä saat, niin aina saat mitä toivot!” Meillä on valinnan vapaus kulkea tyytyväisyyspolulla tai nurinarotkossa.
Kunnioitettu ihminen kunnioittaa. Sanoohan Iso Kirjakin: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne”. Se on kilpajuoksu, joka ruokkii itseään ja keventää arkisen elämän taivalta.

Arvostaminen ja armahdus

Kaikki juontaa siitä, että tiedän kuka olen ja mistä tulen, uskon olevani tällaisena arvokas ja luotan siihen, että niin on puolisonikin. Emme kumpikaan ole ”lipsahduksia Luojan kämmeneltä”! Olemme molemmat ainutlaatuisia, ”uniikkeja kappaleita” maailman kaikkeudessa.
Teemme virheitä. Erehdymme joka päivä. Loukkaamme tahtomattamme ja tahallamme toisiamme. Tarvitsemme anteeksiantoa ja armahdusta päivittäin. Se, kummalla on enemmän voimaa, olkoon se, joka aloittaa sopimisen. ”Sorry” voi riittää pieneen vahinkoon, mutta todellisen rikkeen voi vain sopimalla siirtää syrjään. Mitä tuli tehtyä, mitä tunsin, miten minuun koski ja miten pahoillani olen kaikesta – voitko antaa anteeksi? Nämä sanat ovat niin yksinkertaisia, mutta niin usein maailman vaikeimpia sanoa, eikö?
”Anteeksiantaminen on luopumista oikeudestani kostoon”, sanoo amerikkalainen tohtori David C. Pollock. Luovun oikeudestani kostaa sinulle. Teit väärin, minua loukattiin, kärsin, vihaan ja kihisen, mutta luovun. Haluan antaa anteeksi, vaikka en tuntisi mitään sympatian tai sovinnon tunteita. Otan tahdon askeleen ja luotan, että tunteet tulevat perässä, kun niiden aika on. Myös minä saan anteeksi. Minun on opittava antamaan itselleni anteeksi. Minun on opittava armahtamaan omia puutteitani ja virheitäni. ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”, opetti Jeesus rukoilemaan. ”Niin kuin mekin annamme…” Kuinka tärkeää onkaan oppia armahdusta! Ei selitellä, että enhän minä tarkoittanut tai että se oli vain vahinko tai että en huomannut. Virhe, mikä virhe, ja sillä sipuli. Saanhan anteeksi?!
Arvostettuna ja armahdettuna puolisot luovat ilmapiirin kotiin, jossa saa erehtyä ja olla heikko. Siellä on lastenkin helppo kasvaa vahvoiksi ja terveiksi. Siellä voidaan käydä nukkumaan sydän levossa ja omatunto puhtaana. Siellä voidaan jokainen aamu aloittaa ”puhtaalta pöydältä”. Voisiko sen parempaa kotia olla?

Lisää kirjasta
Kumppanina kurkihirren alla
Helka ja Markku Silventoinen
Seija ja Sakari Leppänen
Uusi Tie, 2001