60+:sia rikastamassa

Reilu vuosi sitten nuorimmaisemme muutti pois kotoa. Siis meidän, vanhempiensa luota. Vaikka olimme puolisoni Ainon  kanssa keskustelleet asiasta useasti pesän tyhjentyminen muutti yllättävän monia asioita. Muutokset eivät olleet suuria eivätkä millään tavalla dramaattisia. Pikemminkin monet olivat sellaisia jotka huomataan pikkuhiljaa ja aikojen päästä.

Nyt Aino on jäänyt osa-aikaeläkkeelle. Kun olimme jokin aika sitten vuorotteluvapailla, säästimme vuosilomiamme ja olen nyt pitänyt niitä pieninä palasina samaan tahtiin kuin vaimo on ollut eläkkeellä. Siis lisää muuttuvia asioita.

Vähän vajaa kolme vuotta sitten syntyi ensimmäinen lapsenlapsi ja reilu vuosi sitten toinen. Olemmekin viime aikoina kuluttaneet tietä Kempele-Nokia välillä kohtuullisesti.

Reilu vuosi sitten olin tilaisuudessa, jossa aiheena oli ihmisten ikääntyminen ja sen mukanaan tuomat muutokset. Sieltä kulkeutui ajatus, että näistä asioista olisi hyvä saada puhua. Syntyi ajatus, että voisimme järjestää viikonlopun, jossa ikäisillemme ihmisille avattaisiin mahdollisuus puhumiselle. Nyt olemme toteuttanee Rikasta minua 60+ - viikonlopun!

Mielenkiintoista ennen viikonloppua oli suhtautuminen asiaa kohtaan. Joku soitti vain ilmoittaakseen, että ei pääse mukaan mutta haluaa ilmaista, että ollaan hyvällä asialla! Joku ilmoittautuneista huoahti, että on oikeastaan jo pitkään odottanut tällaista mahdollisuutta. Mistä nämä tällaiset puhelut kertovat? Eikö siitä, että meidän aikamme ei kovin hyvin ”aikuisten oikeasti” tue ikääntyvien parisuhdetta. Muuttuvassa ajassa eivät päde ”vanhan hyvän ajan” toimintamallit. Asioissa, joissa olemme jo oppineet tukeutumaan hyvinvointiyhteiskunnan huolenpitoon – jonka rakentamisen olemme osaltamme maksaneet ja johon meidät ehdittiin opettaa luottamaan - heitetäänkin yhtäkkiä kuin pallo syliimme mutta ei anneta räpylää pallon kiinniottamiseksi. Kun meillä läheskään kaikilla ei ole ollut omasta kodistaan ja vanhempiensa suhteesta mallia asioitten puhumisesta (- eihän aikuisten asiat lapsille kuulu!-), olemme tilanteessa ymmällä.

Mietin viikonloppua valmistellessamme, miten meillä olisi, jos emme olisi varta vasten opetelleet hoitamaan suhdettamme ja puhumaan vaikeistakin asioista? Voisi olla monenlaista kuormaa – jos olisi suhdetta ollenkaan.

Tapahtuma siis oli ja meni! Hyvä että oli! Saimme puhua kaikessa rauhassa juuri meidän ikäistemme tasolta asioista. Joillekin tällainen mahdollisuus oli ainutkertainen. Ei ole ollut mahdollisuutta eikä kahden kesken ole osannut vain ottaa ja puhua.

Rikastamisviikonloppuja ei pitäisi verrata keskenään, koska ne ovat kaikki niin erilaisia; tosinaan on nuoria pareja, vasta parisuhteensa alkaneita, sekalaisia ryhmiä, joissa osa nuoria, osa vanhoja, osa juuri yhteen lyöttäytyneitä, osa jo vuosikymmenet yhdessä taivaltaneita. Kuitenkaan en voi olla vertaamatta joitakin asioita. Siinä missä useinkin on nuoremman väen kesken ollut vaikea sanoa ääneen hyviä asioita suhteesta ja puolisosta tuli nyt pitkät ja moninaiset luettelot. Kun sitten puhuttiin siitä, mikä on muuttunut, oli vastaus: Ei mikään! kaikki hyvät asiat tallessa ja nyt kun on tullut tilaa ne voi sanoa!

Mutta miksi tällä ikääntyvien joukolla oli niin kovin vaikea saada sanoiksi omia toiveitaan ja tarpeitaan? Luulemmeko ja kuvittelemmeko tässä kuudenkympin ties monennessako murrosiässä tietävämme, mitä voi odottaa ja mitä ei? Vai onko meillä protestihenki tätä nykyajan ”mulle-kaikki-heti” henkeä vastaan niin voimakas, että todelliset tarpeemme hukkuvat sen alle? Jos näin on, on syytä istahtaa toinenkin viikonvaihde ja opiskella avointa mieltä! Vai onko tämä meidän sukupolvemme opetettu niin perusteellisesti hylkäämään omat tarpeemme, toiveemme ja unelmamme, että emme edes tunnista niitä? Olemme siinä tapauksessa kyllä vahvasti sotien jälkeisen jälleenrakentamisen jalkoihin jäänyt sukupolvi. Toivoa sopii, että emme siirrä tätä liiallista vaatimattomuutta jälkipolvillemme. Ne tarpeet kun kuitenkin ovat olemassa. Ne jopa korostuvat, kun katsomme lähestyvää elämämme päätyseinää; on todennäköistä, että joudumme joko kumppanimme auttajaksi tai turvautumaan huomattavassa määrin hänen apuunsa.

Ennen kaikkea viikonvaihde osoitti, että on tarpeen ottaa tavalla tai toisella puheeksi tämän hetken elämä, ikämme mukaiset kysymykset ja tarpeet. Tapahtukoon se tavallisen arjen keskellä kahvi- tai teekupin äärellä tai varta vasten järjestetyssä tilanteessa, jossa vastakaikua saa toisilta samassa liemessä muhivilta.

-Heikki-

Pistän minäkin lusikkani soppaan.

Uutisissa kerrottiin ja näytettiin jopa eläviä kuvia miten ikäihmiset ovat lähteneet seksimessuille. Löytyi haastatteluun suostuvaisiakin. Sillä tavalla.

Ennen Heikin kertomaa kokemustamme mietiskelin, mitä mahtaneekaan löytyä salaisista arkuista viikonlopun aikana. Lieneekö niitä arkkuja penkaistu aikoihin, tai ainakaan perusteellisesti. Pienellä jännityksellä odotin tulevaa.

Puhuttiinhan sitä seksuaalisuudestakin, jopa seksistä. Jotenkin vaan tuntui, ettei se juttu ainakaan kielenkantoja irrottanut. Ehkäpä seksi on kuitenkin meille ikäihmisille vielä sen verran ”pyhä” asia. Toisaalta rohjettiin sanoa asioita niiden oikeilla nimillä. Jospa se onkin siten, että aihe on niin tuttu ja itsestään selvä, ettei siitä nyt niin mahdottomasti tarvitse enää vaahdota.

No, onneksi vaatimuksia ei ole, vain mahdollisuuksia kaikenlaisten asioiden esille tuomiseen. Ja hauskaa oli monenlaisen vakavamman lomassa.

-Aino-